Eilen tulin kotiin yhdentoista jälkeen ja naapurinmuija oli lapioimassa lunta C-rapun edestä, pimeässä. Usein hän seisoo ulkona röökillä vaikka kämpissä on parvekkeetkin, odottamassa että joku kulkee ohi ja vaihtaa pari sanaa, edes säästä. Tiedätkö, en halua päätyä yksinäiseksi. Ei haittaa olla yksin, hetken, ei haittaa vaikken ikinä menisi naimisiin (ikä on vain numero mutta sormus sormessa on aina sormus sormessa), mutta yksinäinen en halua olla. Vanhetaan yhdessä.
Eilen R:ssä oli taiteilija oikea taiteilija, oli nöyrä niin kuin kai kuuluukin. Vieressä kaksi ilmapallorintaista tyttöä istui jalat ristissä kestohymyt liimattuina kasvoille kuin seuralaiset, vilkuilivat välillä pöytäämme koska puhumme narulla, olimme laittomia neljän lusikan voimin. Toinen heistä moikkasi minua vessassa, sanoin hei ja hymyilin niin kuin vain yllättyneenä hymyillään. Se tarjoilija joka ei ollut eilen tarjoilija jutteli kun haitte kahvia. Oli turhautunut olo, oli vittuuntunut olo, vaikka kaiken kaikkiaan, loppujen lopuksi, halusin tai en, te saatte minut aina hymyilemään.
Kaadoin appelsiinimehut päälleni äsken. Joku ei uskonut sattumiin, no en minä appelsiinimehusta erityisemmin pidäkään. Nyt lattialla on kasa talouspaperia ja toisen villapaita on pesussa. Kun tulin hetki sitten kotiin, liukuportaisiin oli kiinnitetty tarra ”let’s pretend it never happened”. Okei.
S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti