siivistä

Aamulla lattialla kaikki ne sukat paidat housut mitkä ikinä eivät edes kaipaa omistajaansa. Pölynimuriksi luulen sitä jonka päällä patja oli, minkä päällä minä nukuin, varma en voi olla. Joskus äsken tunteja sitten heräsin tuijotin röpelöiseen kovannäköiseen kattoon ja etsin rypyistä kuvioita yhtäkään en löytänyt.

Oli aika vittuuntunu olo. Ei surettanut, pelotti enemmänkin, pelkäämistä halveksun itsessäni. En minä tiedä yhtään mitä tästä tulee. Mun siivet ovat nyt vähän vinksallaan, liian pikkuiset lentämiseen, häpeävät. Hassua, me ollaan molemmat enkeleitä, tiesitkö. Ehkä vähän eri määritteillä, mutta ollaan me molemmat. Taas yksi asia listaan; kummalliset oudot käsittämättömät yhtenevyydet tähtitytöt isät yksinäisyyden tarve elämisen muoto; juopuneet runot. Ei puhelin ole vihollinen mutta siihen ei silti vastata jos ollaan unessa. Kaipasin sinua W eilen ja niinku mä oon sanonut nyt ja kerran ja aikasemmin aika monta kertaa, sinä olet tärkeä ja on olemassa kestäviä solmuja sellaisia yhteisymmärryksestä sidottuja mutta joka kerta kun niitä solmuja rukataan ne löystyvät vähän, joka kerta kun menee päivä jolloin voisi nähdä mutta ei nähdä ne löystyvät hivenesti, mutta musta kivi kestää suutelemista, tuhannet sanat ovat turhia eikä siirtyminen loppujen lopuksi vaadi paljoa paskaakaan, pinnalla. Siinäpäs tuli hassu järkevä järjetön lause, kuusikymmentä kahdeksan ja puoli sanaa pitkä.  

Lähtiessä ripustin siivet takaisin seinälle. Peitin niihin tuherretun kirkkoveneen mustalla sydämellä, siitä tuli jotenkin epäsymmetrinen, väri ei tartu helposti niin hepeneiseen pintaan. Ajattelin käydä ostamassa sen peitoksi kahden euron supermies-tarran, niin että ainakin pintapuoli olisi kunnossa. 

Siipivertaukset on paskoja korneja ja siksi tämä ei ole vertaus. Tai no on se vähän.

S